Ateenalaisessa mallissa päättävänä elimenä toimivat ne ihmiset, joita tehdyt päätökset eniten koskettivat. Päätökset sodanjulistuksesta, kauppasuhteista tai taloudenhoidosta nähtiin niin sitovina, ettei vaikutusvaltaa myönnetty tämän vapaan miesryhmittymän ulkopuolelle. Voidaan olettaa, että kyseisessä järjestelmässä päätökset olivat pitkälti harkittuja, sillä esimerkiksi sodanjulistus kosketti kaikkia äänestykseen osallistuvia miehiä. Demokraattisen päätöksenteon lainvoimaisuus olisi tuntuvasti heikentynyt jos ateenalaisessa järjestelmässä äänestysoikeus olisi koskenut myös orjia ja naisia, sillä suurin osa yhteiskunnallisista velvotteista koski edelleen vain pientä edellä mainittua vapaiden miesten luokkaa. Pahimmassa mahdollisessa tilanteessa orjat ja naiset olisivat voineet äänestää vapaat miehet sotaan ilman näiden omaa suostumusta, jolloin demokratia muuttuu hyvin nopeasti vain enemmistön tyranniaksi. Demokraattisen mallin oikeudenmukaisuuden kannalta tuleekin selvittää se, pyritäänkö järjestelmällä vaikuttamaan siihen miten meidän tulisi toimia, vai siihen miten muiden tulisi toimia.
Demokraattisen järjestelmän vaikutus talouteen on myös yleensä hyvin tuhoisa, sillä ihmismassat tekevät hyvin harvoin rationaalisia ja pitkäjänteisiä päätöksiä. Talouden valvonnassa demokratia näyttää omat heikot puolensa, sillä ihmiset äänestävät useimmiten sitä puoluetta, joka tarjoaa heille eniten ilmaista rahaa. Aikaisempaa Ateena-esimerkkiä soveltaen, nykyinen länsimainen demoratia antaa liian paljon valtaa liian monelle ihmiselle, ja kasaa täten eniten taloudellista vastuuta melko pienelle hyvätuloisten ihmisten ryhmälle, joka hyötyy kaikista vähiten julkisista toimenpiteistä. Feministisissä talouksissa, kuten Yhdysvalloissa, Suomessa ja Ruotsissa, suurin osa verokertymästä kerätään yksityisen sektorin miehiltä ja enemmistö näistä varoista kohdistetaan naisiin. Naisten ollessa myös demokraattisen järjestelmän suurin potentiaalinen äänestäjäjoukko, muutosta tilanteeseen ei synny ilman hyvinvointivaltion lopullista luhistumista.
Demokraattisen taloudenhoidon heikkouden näkee nykyään parhaiten Italiassa ja Espanjassa, jossa omasta ikäluokastani käytetään nimitystä "kadotettu sukupolvi". Demokraattisen taloudenhoidon suurin kompastuskivi on se, etteivät vielä syntymättömät ikäluokat pääse osallistumaan taloudelliseen päätöksentekoon. Hetken huumassa tehdyt päätökset uusista sosiaalieduista, lyhennetyistä työpäivistä, minimipalkoista, korotetuista sairaspäivärahoista ja muista vastaavista etuoikeuksista rahoitetaan yleensä velkarahalla, joka nähdään tulevan sukupolven ongelmana. Nykyään minun ikäluokalle on määrätty valtiovelan maksaminen, alijäämäisen eläkejärjestelmän pelastaminen, humanitaarisen maahanmuuton mahdollistaminen, ympäristöongelmien ratkaiseminen, pätkätyöt, työharjoittelut, korkeat verot, matalat palkat ja heikko eläketurva. Ne kultakauden ihmiset, jotka ovat itse eläneet nuoruutensa täystyöllistetyssä 1980-luvun Suomessa eivät välttämättä hahmota eroa nykytilanteeseen. Tai paremminkin eivät halua hahmottaa.
Mahdollisuutta pitkäkestoisiin uudistuksiin haittaa myös modernin demokraattinen järjestelmä itsessään, sillä neljän vuoden välein vaihtuvat koalitiohallitukset toteuttavat noin 90% samaa hallitusohjelmaa mitä heitä edeltänyt hallitus, puoluekannasta riippumatta. Hallitusvastuun neljästä vuodesta yleensä kaksi menee erilaisten uudistusehdotusten suunnitteluun, kolmas vuosi niiden jäädyttämiseen ja viimeinen vuosi uuden vaalirumban käynnistämiseen. Viimeistään vaalikampanjoinnin aikana vanhoista hallitustovereista muodostuukin hirviöitä, joita vastaan ihminen voi toimia parhaiten äänestämällä kyseisiä puolueita uudestaan. Vaalien jälkeen, kun oma suojatyöpaikka on jo turvattuna, voidaan näytteleminen lopettaa ja jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin. Puolueet eräällä tavalla leikkivät tarjoavansa vaihtoehtoja ja äänestäjät leikkivät luottavansa poliittiseen päätöksentekoon.
Suomessa yksi demokratian hyvistä puolista nähdään olevan "tavallisten ihmisten" mahdollisuus nousta eduskuntaan. Jos jätämme huomioimatta Perussuomalaisten hyvin poikkeavan menestyksen eduskuntavaaleissa, näemme suurimman osan kansanedustajista olevan vain poliittisia broilereita ilman mainittavaa työkokemusta. Suomalaisen järjestelmän eräänlainen oma erityispiirre onkin täysin kouluttamattomien ja kokemattomien ihmisten nouseminen päättäviin asemiin, jossa he tekevät koko kansakuntaa koskevia päätöksiä. Varsinaista ammattitaitoa tärkeämpää onkin kyky valehdella, hymyillä, puhua pontevasti ja vedota tunteisiin. Poliitikot eivät siten tule tavallisten ihmisten parista, vaan raskaan marinaadin täytteisen poliittisen koulutuksen lävitse, johon kuuluu yleensä vuosia järjestötoimintaa ja puolueen nuorisosiivessä "vaikuttamista". Ei ole ihme, että muutokset toteutuvat hyvin hitaasti.
Mikäs sitten neuvoksi?
Demokratian väärinkäyttöä voi parhaiten hillitä ajatuksella "enemmän vapautta, vähemmän demokratiaa", joka tarkoittaa valtion päätöksenteon rajaamista kansalaisoikeuksien nimissä. Mitä vähemmän julkinen hallinto puuttuu ihmisten taloudenhoitoon, elämäntapoihin, koulutukseen, aseenkanto-oikeuteen, homoavioliittoon, sananvapauteen tai muihin arkielämän asioihin, sitä vähemmän tarvitaan poliittista päätöksentekoa ts.vähemmän taistelua kilpailevien näkemysten välillä. Demokraattinen järjestelmä pyrittäisiin siten rajaamaan koskemaan niitä asioita, jotka ovat aidosti yhteisiä. Ideaalitilanteessa henkilökohtainen ei ole poliittista.
Tuukka Kuru
