Sukupuolineutraali kasvatus on miesvihaa

Yhdysvaltalainen Slate-sivusto julkaisi kaksi viikkoa sitten artikkelin nimeltä "A Boys' Camp to Redefine Gender", joka esitteli sukupuolineutraalia viikonloppuleiriä. Leirin kantavana ideana toimi "sinä olet sinä", mikä tarkoittaa käytännössä sukupuolisidonnaisten roolien unohtamista ja vastakkaisen sukupuolen ominaisuuksien omaksumista. Ilmaisunvapaus nähdään viikonlopun yhdeksi tärkeimmäksi asiaksi, jonka soveltamista rohkaistaan tietoisesti pukemalla poikia tyttöjen vaatteisiin ja järjestämällä poikien omia missikisoja.

"Although it is unknown if the kids at the camp will eventually identify as gay or transgender—or even if the way gender and sexuality are defined throughout society will evolve—the camp allows the kids to look at themselves in a completely different way.

“They get enough questioning in their daily lives, so it’s a great place for them to express themselves as they feel. … I feel we hear so many of the sad stories and how LGBT kids are disproportionately affected by bullying, depression, and suicide, and it hangs a heavy cloud over them and kind of dooms them from the beginning. I’m saying this is a new story. This is not a tragedy.”

Neljä päivää kestävän leirin lapsista valtaosa on peruskouluikäisiä poikia, joiden henkilökohtainen sukupuoli-identiteetti ei ole vielä kehittynyt. Leirin tarkoitus oli toimia LGBT-lasten tukiryhmänä, vaikkakin leirin vetäjät eivät olleet itse tietoisia, mikä oli leirille osallistuneiden lasten käsitys omasta persoonastaan ja seksuaalisuudestaan. On siis lähtökohtaisesti perusteltua olettaa, että suurin osa leiriin osallistuneista lapsista saapui "sukupuolineutraalia kasvatusta" antavista perheistä. Tähän hyvin poikkeavaan kasvatustyyliin ei harmiksi pystytä kysymään lapsen omaa mielipidettä.

Sukupuolineutraali kasvatus syntyi 70-luvun Yhdysvalloissa pitkälti toisen aallon feminismin mukana, joka painotti ensimmäisestä aallosta poiketen enemmän kulturillista ja kasvatuksellista ulottuvuutta. Sukupuolineutraalin kasvatuksen päämääränä on tasoittaa poikien ja tyttöjen välistä eroa luomalla puitteet, joissa lapset voivat ilmaista vapaasti itseänsä. Vapaus ja neutraalius olivat kuitenkin vain sananhelinää, sillä feministinen kasvatus nähtiin alusta asti keinona taistella patriarkaattia vastaan luomalla feminiininen, arka ja alistuva sukupolvi miehiä. 

Siinä missä poikien luontainen aggressiivisuus, kilpailunhalu ja keskittymiskyvyn puute nähtiin antisosiaalisena ilmiönä, niitä pidettiin salaa toivottavina tyttöjen osalta. Feministinen kritiikki on aina syyllistänyt mediaa, koulua ja vanhempia liian säyseän naiskuvan antamisesta, joka on omiaan luomaan "lasikattoja" naisen urakehityksessä. Sukupuolineutraalin kasvatuksen tehtävä oli siten alusta asti kasvattaa pojista feminiinisempiä ja tytöistä maskuliinisempia toimijoita. Ei ole myöskään ihme, että teoria syntyi 70-luvulla, milloin biologian arvostus oli oppineiston keskuudessa alimmillaan.

Sukupuolineutraalin ideologian ensimmäisenä uhrina voidaan pitää David Reimeriä, joka epäonnistuneen operaation jälkeen menetti miehiset sukupuolielimensä kahdeksan kuukauden ikäisenä. Operaation seurauksena hänelle leikattiin tytön sukupuolielimet, ja hänestä muodostui tohtori Moneyn koekaniini, jonka tarkoituksena oli osoittaa sukupuoliroolien olevan vain kasvatuksen tulosta. Davidin kaksoisveli Brianista oli tarkoitus kasvattaa tasapainoinen ja reipas poika ja Davidista, nykyisestä Brendasta iloinen ja oman arvonsa tunteva tyttö. Lopputulos oli kuitenkin jotain aivan muuta.

Tohtori Money oletti sukupuoliroolien ja seksuaalisuuden muodostuvan ympäristön, eikä luonnon ansiosta ja hän oli valmis soveltamaan hyvin kyseenalaisia keinoja halutun identiteetin luomiseksi. Brendan kokiessa lapsuudessa voimakasta ahdistusta ja aggressiivisuutta luonnottomasta olotilastaan, kuittasi Money oireet "luonnollisena kehityksenä".  Internet-lehti Slate kuvailee artikkelissaan Moneyn hoitotoimenpiteitä näin:

He (David) was plagued by shaming memories of the frightening annual visits to Dr. Money, who used pictures of naked adults to "reinforce" Brenda's gender identity and who pressed her to have further surgery on her "vagina." 

David tappoi itsensä 38-vuotiaana vuonna 2004.

Sukupuolineutraalin kasvatuksen vaikutus on yleensä suoraan rinnasteinen feminismin asemaan valtiossa, joten sitä on parhaiten havaittavissa Yhdysvalloissa, Briteissä ja Pohjosmaissa. Ruotsissa valtion tukemat "Egalia"-päiväkodit soveltavat sukupuolineutraalia kasvatusta käytännössä, joka näkyy sukupuolineutraaleissa nukeissa, kirjoissa ja leikeissä. Päiväkotien näennäisenä tarkoituksena on "vapauttaa" lapset leikkimään ja ilmaisemaan itseänsä vapaasti, mutta käytäntö ei vastaa annettuja ihanteita. 

Teoreettisessa sukupuolineutraalissa tilanteessa lapset olisivat vapaita leikkimään millä leluilla haluaa, ilman vanhempien tai hoitajien puuttumista asiaan. Tämä tarkoittaisi sitä, että päiväkoti tarjoaisi jokaiselle lapselle mahdollisuuden leikkia niin tyttöjen kuin poikienkin leluilla ja sallia lasten leikkiä mitä leikkiä haluaa, kenen kanssa haluaa. Feministinen kasvatusmetodi ei ole koskaan halunnut myöntää lapsille tätä vapautta, sillä se toisi esiin sukupuolten luonnolliset erot, jota ei pysty kasvatuksella häivyttämään. Feminismille biologia on pahinta myrkkyä. 

Sukupuolten välinen ero on feministisissä valtioissa tabu, jonka tutkimisen feminismi on monopolisoinut itselleen. Vaikkakin skandinaavinen sukupuolentutkimus on yrittänyt ylläpitää illuusiota sosiaalisista konstruktioista, sen hegemonia on alkanut murenemaan. Norjalaisen Harald Eian tuottamalla "Hjernevask"-dokumenttisarjalla oli tähän muutokseen suuri vaikutus. Dokumenttisarja toi ilmi tutkimustuloksia, jotka kykenevät todistamaan tyttö- ja poikalasten eroavuudet jo 9kk iässä, jolloin lapsella ei ole vielä teoreettista mahdollisuutta joutua "sosiaalisten normien" uhriksi. Miesten ja naisten eroavuudet äänestyskäyttäytymisessä, koulutuksessa, maneereissa, seksuaalisuudessa, työelämässä, älykkyydessä tai yhteiskunnallisessa asemassa ovat siten pitkälti biologian määräämää. Hyvinvoiva ja vapaa yhteiskunta tarjoaa parhaat puitteet biologiselle johdatukselle, joten niin ironista kuin se onkin, sukupuolten eroavuudet ovat suurimmat niissä maissa, jotka ovat kaikista tasa-arvoisempia.

Sukupuolineutralismin miesvihaa todistaa myös parhaiten niiden feministien kannanotot, jotka ovat tätä metodia olleet kehittämässä. Suurin osa "sukupuolineutraalin kasvatuksen" saaneista lapsista on poikia, joiden aktiivisena kasvattajana toimii äiti. Artikkelin aloituskuvassa näkyvä lapsi on lesbovanhempien kasvattama poika, jolle paljastettiin hänen oikea sukupuoli vasta viisivuotiaana. Sukupuolineutraali kasvatus toimii siten vain pimittämällä tietoa ja pakottamalla tietämätöntä lasta toimimaan vanhempien oikkujen mukaisesti. 

"Beth Laxton, Sasha's mother has said in a Cambridge News interview that Sasha is not allowed to wear "overtly masculine clothes" which includes "no skulls, camouflage or combats." She has also banned him from playing with Barbie dolls because Laxton has said "she's horrible" although she has surrounded him with other approved dolls.

Voimme siten vain arvella, olisiko Laxton halunnut mielummin tytärtä kuin poikaa, sillä poikansa sukupuolta hän ei selvästi pysty arvostamaan. Sukupuolineutraalin kasvatuksen kritiikillä on ollut positiivisia vaikutuksia, sillä jopa jotkut feministit ovat joutuneet perääntymään omista ihanteistaan. Sivusto everydayfeminist toteaa näin: 

Although the 1970s saw a smattering of articles claiming androgyny as the pinnacle of human evolution – the theory that gender roles are completely learned – we now tend to see gender as a blending of biological (nature) and cultural (nurture) influences. Dr. Ablow said parents “wrench [it] in to some kind of non-genderness.”

Biologian merkityksen tiedostaminen ei kuitenkaan ole riittänyt poistamaan tämän hyvin arveluttavan mallin kehitystä, joka saavuttaa lähitulevaisuudessa entistä suuremman osan valtion koneistossa. Naisasialiitto Unioni toivoo kyseisen kehityksen etenevän myös Suomessa, sillä Helsingin Uutisten artikkelissa he sanovat näin:

Samansuuntaisia tuloksia on saatu vastaavassa maaliskuussa päättyneessä Naisasialiitto Unionin pilottihankkeessa. Projektissa oli mukana kolme helsinkiläistä päiväkotia.

– Tilanteissa joissa lapset auttavat pikkuaskareissa, kolmessa neljästä tapauksesta pyydettiin tyttöä, hankkeessa työskennellyt Milla Paumo kertoo.

Sara Sundell ja Milla Paumo korostavat, että nämä joistakin ehkä pieniltä näyttävät asiat kantavat hedelmää pitkälle tulevaisuuteen.

– Tulos voi olla kolmikymppinen mies, joka ei osaa siivota tai kantaa vastuuta omista tai perheensä asioista, Sundell heittää.

– Naiset taas väsyvät, kun unohtavat omat tarpeensa muiden hyväksi toimiessaan.

Unioni unohtaa sopivasti mainita sen, että miehet tuottavat suurimman osan verokertymästä, tekevät eniten töitä, kärsivät eniten työtapaturmista, hyötyvät vähiten julkisista tulonsiirroista, kuolevat nuorempina ja ovat velvollisia asepalvelukseen. Tämä on Unionin naishenkilöiden mielestä verrattavissa siihen, että naistutkijana toimiva Pirkko Köyrijä-Westerlund joutuu näkemään vaivaa perheensä eteen raskaan työpäivän jälkeen. Unionin edustaja Sundell muistaa kuitenkin onneksi lopussa mainita ettei pojista yritetä tehdä tyttöjä.

Lopuksi tiivistettynä suurimmat syyt vastustaa sukupuolineutraalia kasvatusta ovat:

- Se ei tue lapsen luonnollista kehitystä

- Se on feministien ylläpitämää

- Se ei kykene kunnioittamaan maskuliinisia piirteitä

- Se ei toimi ilman indoktrinaatiota ja pakotusta

- Se kasvattaa varsinkin pojilla itsemurhariskia teini-iässä

- Se vieraannuttaa heteroseksuaalit pojat pariutumismarkkinoiden vaatimuksista

---

Tuukka Kuru

Vallan mekaniikka

Käytäessä poliittista keskustelua aiheet rajoittuvat yleensä eniten tunteita herättäviin kysymyksiin, jotka harvemmin luovat suuremmassa kokonaisuudessa isoa muutosta. Eri poliittisten ryhmittymien eroavuudet tunnustetaan yleensä muutamista voimakkaimmasta mielipiteistä, jotka leimaavat liikehdinnät jotain asiaa myötäileviksi tai vastustavaksi. 1800-luvun murroksessa syntyneet suuret aatesuunnat eivät ole jaoteltavissa modernin poliittisen keskustelun aiheiden perusteella, sillä asiat kuten homoavioliitto, feminismi, geenimanipuloitu ruoka tai "monikulturillisuus" eivät kykene muodostamaan suuria jakolinjoja liikehdintöjen välille.

Suurten aatesuuntien (konservatismi, liberalismi, sosialismi, nationalismi) eroavuudet näkyvät kaikista selvimmin tutkiessa niiden suhtautumista vallan jakaantumiseen yhteiskunnassa. Halutessamme määritellä vallankäyttöä tarkemmin, voimme luonnehtia sitä yhden henkilön tai ryhmittymän kykynä saada muut ihmiset toimimaan annettujen määräysten mukaisesti. Määräykset voivat koskea jonkun asian tekemistä, jolloin ihmistä rohkaistaan/yllytetään suorittamaan asioita, joita hän ei välttämättä vapaaehtoisesti tekisi. Yllyttämisen vastakohtana on taasen ihmisten hillintä, jolla pyritään estämään ihmisten tiettyjä käyttäytymismalleja. Valta voidaan nähdä myös yleisenä kykynä vaikuttaa muiden ihmisten elämäntapoihin, ajattelutapaan ja valintoihin, jotka heijastuvat ihmisen käyttäytymisessä.

Ihmisyhteisössä valtaa pitäviä mekanismeja, eli ihmisen toimintaa ja käytöstä määritteleviä asioita on ihmisestä riippuen useita kymmeniä. Kyseiset mekanismit voidaan jakaa kahteen osa-alueeseen, joista ensimmäinen on henkilökohtaiset mekanismit (seksuaalisuus, periaatteet, persoonallisuus) ja toinen ulkoiset mekanismit, jotka tarkoittavat uskonnollisia yhteisöjä, perhettä, ystäviä, valtioita ja muita sosiaalisia yhteisöjä. Ulkoisista yhteisöistä suurin osa sijaitsee ideaalitilanteessa valtiovallan ulkopuolella, jolloin yksittäiset ihmiset pääsevät kokemaan toisistaan poikkeavia maailmakatsomuksia, hilliten tuntuvasti totalitarismin syntymistä.

Totalitaristiset järjestelmät ovat koko olemassaolonsa ajan tiedostaneet valta-aseman ylläpitämisen vaikeuden, joka koitui useiden muinaisten suurvaltojen kohtaloksi. Valta-asema on historiallisessa mittakaavassa harvemmin pysyvä olotila, sillä ajan kuluessa ja merkittävien ihmisten syntyessä ja kuollessa kaikki "dynastiat" laiskistuvat, pöhöttyvät ja korvautuvat uudella dynaamisemmalla voimalla. Moderni teollistunut ja koneellistunut totalitarismi oli ensimmäinen, joka pyrki täyttämään hallinnon ulkopuolisten yhteisöjen memeettisen tilan omalla läsnäolollaan. Ensimmäisinä vallankumouksellisina esimerkkeinä toimineet Natsi-Saksa ja Neuvostoliitto osoittivat kumpikin voimansa tuhotessaan nopeaan tahtiin vuosisatoja vanhoja instituutioita, jotka olivat perinteisesti olleet valtiovallasta irrallisia.

Ensimmäisiä tuhottavissa olevia instituutioita ovat uskonto ja perhe, jotka kummatkin edustavat voimakkaimmin valtion ulkopuolista auktoriteettia. Uskonto on läpi historian toiminut hallinnon vastaisen opposition äänitorvena, sillä uskonnolliset järjestöt pohjaavat toimintansa pyhiin kirjoihin, jotka ovat olemukseltaan paljon merkittävämpiä kuin minkään puolueen virallinen ohjelma. Totalitaristiset hallinnot ovat yleensä pyrkineet korruptoimaan uskonnolliset järjestöt valtapolitiikkaa tukevaksi(Natsi-Saksa), tai pyrkineet täyttämään niiden synnyttämän aukon kokonaan omalla ideologialla (Kiina, Stalinin Neuvostoliitto). Perheinstituutio vaikuttaa eniten ihmisen moraalin kehittymiseen, sillä lapsi heijastaa käytöksellään usein vanhempiensa toimintaa. Valtio ei kykene luomaan uutta "oikein ajattelevaa" ihmistä ilman perheen tuhoamista, johon erityisesti Neuvostoliitto ja Kiina käyttivät huomattavia resursseja. Totalitaristisen järjestelmän suurin voitto on saada lapset kapinoimaan vanhempiaan vastaan.

Seuraavassa vaiheessa nyt jo eristetty ihminen pitää saada pelkäämään. Totalitaristista järjestelmää yhdistää usein pelkotilojen luonti, jonka avulla ihmiset saadaan tuntemaan olonsa turvattomaksi. Muiden instituutioiden puutteesta johtuen ihmiset siirtyvät tukemaan voimakasta valtiota ja tulevat siitä henkisesti riippuvaiseksi. Kun ihminen on saatu osaksi talutusnuoraa, hän omaksuu helposti moraalin ja elämänkatsomuksen valtiolta, joka yleensä tässä vaiheessa omistaa jo suurimman osan taloudellisesta vallasta. Yleensä ne järjestelmät, jotka näennäisesti ovat syntyneet tarpeesta, ovatkin vain kasvattaneet valtion valtaa entisestään. Se mikä on markkinoitu alkuun yhtenevillä mahdollisuuksilla, hyvinvoinnilla ja "tasa-arvolla" muuttuukin nopeasti klikiksi, joka määrittää ihmisen elintottumukset, poliittisen oikeamielisyyden, koulutuksen, työelämän ja seksuaalisuuden.

Pohtiessamme voiko kyseisiä historian esimerkkejä soveltaa Suomeen, meidän tulee hyväksyä että valtiolla on maassamme jokaisella elämämme osa-alueella suurin ja kiistaton valta. Seuratessamme helpoimmin rangaistavia asioita Suomessa, huomaamme niiden olevan tavalla tai toisella sidoksissa valtion vallankäyttöön. Valtion valtaa heikentävä talousrikollisuus onkin huomattavasti voimakkaammin tuomittua kuin esimerkiksi väkivaltarikokset, jotka eivät vaikuta valtion valta-asemaan. Suomen valtio ei myöskään halua itsessään esimerkiksi kieltää alkoholin juontia propagandastaan huolimatta, vaan ainoastaan supistaa valtion ulkopuolista alkoholinmyyntiä. Suomen valtion näkökulmasta jokainen ihmisten liiketoiminnasta ansaittu euro on väh. 50% valtion omaisuutta. Rajoittamalla säännöstelyllä palvelujen tarjontaa, saadaan luotua lisää keinotekoista niukkuutta, jota voidaan käyttää tekosyynä valtion kasvattamiseksi entisestään.

Atomisoitu kansakunta on myös helppo saada tukemaan räikeästi yksilövapauksia rikkovia ohjelmia, joihin kuuluvat erilaiset suunnitelmat tupakan kieltämisestä, pyrkimyksestä "maailman turvallisimpaan valtioon", kokoomuksen ajama hiilineutraali talous ja vuosi vuodelta heikkenevä sananvapaus poliittisen korrektiuden nimissä. Suomi on jo omalla tavallaan usean dystopia-kuvauksen mukainen yhteiskunta, jonka kansan entistä suurempi osuus koostuu eristäytyneistä, pelokkaista, avuttomista ja uhriutuvista ihmisistä, joille suunnitelmat vakaasta työpaikasta ja perinteisestä perhe-elämästä osoittautuivat mahdottomiksi unelmiksi.

Tällä hetkellä korkea elintasomme on tasoittanut yhteiskunnallista polarisaatiota, mutta mahdollisen taloudellisen luhistumisen jälkeen meille jää vain kaksi mahdollisuutta:

1. Siirtyä yhteiskuntaan, jossa valta ja vastuu on yksilöllä.
2. Lisätä entisestään valtion valtaa ja häivyttää viimeisimmät yksilöllisyyden piirteet yhteiskunnasta.

Allekirjoittaneen valinta on varmaankin jo selvä.


---
Tuukka Kuru

Mitä voimme oppia Venäjän sisällissodasta

Venäjän sisällissota (1917-1922) on modernin historian epäilemättä tärkeimpiä tapahtumia, sillä se toi sosialismin osaksi kansainvälisen politiikkaa, jossa se on yhtäjaksoisesti pysynyt lähes 100 vuotta. Ensimmäisessä maailmansodassa valtavia inhimillisiä kärsimyksiä kokenut Venäjä toimi kommunistisen vallankumouksen ensimmäisenä käytännön esimerkkinä, jonka sisäinen dynamiikka on hyvin identtinen vuosikymmeniä myöhemmin tapahtuneiden vallankumousten kanssa.

Neuvostoliiton syntymistä ei voida pitää ainoastaan venäläisenä ilmiönä, sillä Leninin ja Stalinin opetukset levisivät kulovalkean tavoin viimeistään toisen maailmansodan jälkeen vasta itsenäistyneisiin siirtomaihin, luoden samalla kolmannesta maailmasta kommunistisen ideologian tärkeimmän kannatusalueen. Teollistunutta yhteiskuntaa varten suunniteltu marxilainen yhteiskuntajärjestelmä ei siten koskaan saanut vahvaa kannatusta niillä alueilla, missä oli eniten teollisuuden parissa työskenteleviä työläisiä. Venäjän bolsevistista vallankumousta voidaan siten pitää teollisena vallankumouksena ilman teollisuutta.

Ensimmäisen maailmansodan aikaisen Venäjän takapajuisuus, keskiluokan ja oppineiston pieni koko ja kansan lukutaidottomuus esti marxilaisen ideaalin toteuttamisen, jossa luokkatietoiset työläiset olisivat rinta rinnan nousseet aristokraattisia sortajiaan vastaan ja ottaneet heille kuuluvan vallan itselleen. Nämä puutteet hyvin tiedostaen, joutui Lenin muokkaamaan proletariaatin vallankumousta enemmän elitistiseen suuntaan, johon yhdistyi leninismille tyypillisesti luotettava, pienikokoinen ja tehokas eturyhmä, jonka tehtävänä oli valta-aseman saavuttamisen jälkeen itse opettaa, mikä on kansalle parhaaksi.

Ensimmäinen mahdollisuus bolsevikeille syntyi helmikuun vallankumouksen jälkeen, jolloin tsaari luopui vallastaan väliaikaisen hallituksen hyväksi. Väliaikaisen hallituksen sisäinen hajanaisuus, huono sotaonni keskusvaltoja vastaan ja taloudellinen kriisi synnytti voimakkaan vasemmistolaisen ja liberaalin opposition sotilasjohtoista väliaikaishallitusta vastaan. Lokakuun vallankumouksessa bolsevikit ottivat vallan Pietarissa sotilaiden, työläisten ja poliisien avulla ja määräsivät väliaikaisen hallituksen edustajat arestiin. Ylin päätäntävalta siirrettiin Pietarissa kootulle neuvostolle, jonka paikoista enemmistö miehitettiin bolsevikeilla, vaikka sosialistivallankumouksellinen puolue omisti maanlaajuisesti paljon suuremman kannatuksen. Väliaikaisen hallituksen lupailema demokraattisesti valittava (perustuslakia säätävä) kansalliskokous pantiin täytäntöön, joka johti sosialistisen Venäjän ensimmäisiin ja viimeisiin vaaleihin.

Äänestyksen tulos oli sosialistivallankumouksellisten murskavoitto, joka pakotti hätääntyneiden bolsevikkien hajottamaan 13h toiminnassa olleen kansalliskokouksen ja anastamaan vallan takaisin Pietarin neuvostolle. Täysin laittomin keinoin valtaan nousseet bolsevikit synnyttivät siten toimillaan Venäjän sisällissodan, joka tulisi seuraavan viiden vuoden aikana vaatimaan viisi kertaa enemmän venäläisiä kuolonuhreja mitä ensimmäinen maailmansota. Törkeästä vallankaappauksesta huolimatta sosialistivallankumoukselliset säilyttivät jäsenyytensä Pietarin neuvostossa vuoteen 1918 asti, jolloin bolsevikkien suorittama poliittinen vaino pakotti heidät luopumaan paikoistaan. Bolsevikkeja vastustaneet "valkoiset armeijat" koostuivat useista erilaisista ryhmistä, joihin kuului tsaaria kannattavia kenraaleita, maltillisempia sosialisteja, liuta vähemmistökansoja ja venäläisiä nationalisteja. Suurinta kannatusta nauttineet sosialistivallankumoukselliset eivät Moskovan (1918) kapinoinnin jälkeen osoittaneet sotilaalista aktiivisuutta bolsevikkeja vastaan, eivätkä myöskään liittoutuneet bolsevikkeja vastustavien voimien kanssa opillisten ristiriitojen takia.

Venäjän sisällissodan luoman kaaoksen turvin monet ei-venäläiset reunavaltiot hakivat itsenäisyyttä, joista meille tutuimpana Viro, Latvia ja Liettua. Suomen historiankirjoituksessa usein toistetun valheen mukaan Lenin osaksi hyvää hyvyyttään myönsi Suomelle itsenäisyyden, vaikka todellinen syy oli paljon pragmaattisempi. Alle kaksi kuukautta vanha Neuvosto-Venäjän valta rajoittui ainoastaan Pietaria ja Moskovaa ympäröivälle alueelle, jossa he joutuivat taistelemaan olemassaolostaan ja elättämään 60 miljoonaa ihmistä ilman sotaa edeltänyttä teollista infrastruktuuria. Neuvosto-Venäjän vakiinnuttaensa valtansa seuraavaan vuoteen mennessä, myös suhtautuminen reunavaltioiden itsenäisyyspyrkimyksiin muuttui täysin. Viro, Latvia, Puola ja Liettua joutuivat jokainen käymään verisen itsenäisyyssodan valloitushaluista puna-armeijaa vastaan.

Alkuperäisessä Leninin ideassa taantumuksellinen ja hierarkinen armeija korvattaisiin vapaaehtoisilla punakaarteilla, jotka koottaisiin työläisten ja tilattomien suuresta joukoista. Punakaartien taistelumenestys oli kuitenkin erittäin heikko, sillä monet "vapaaehtoiset" eivät omistaneet aseita, sotilasvarusteita tai aiempaa sotilaskoulutusta. Hunnilaumaa muistuttavien kaartilaisten suurin tappioiden aiheuttaja oli rintamakarkuruus, joka pahimpina ajanjaksoina käsitti 70% koko yksikön teoreettisesta vahvuudesta. Punakaartia ja myöhempää puna-armeijaa kehittäny Trotski kehitti ensin rintaman takaiset "sulkuyksiköt", joiden tarkoituksena oli ampua rintamalta perääntyviä kaartilaisia, jonka jälkeen hän siirtyi Leninin suostumuksella punaiseen terroriin karkureiden perheitä vastaan. Punakaartit korvattiin vuodesta 1918 lähtien vanhalla tsaarin armeijan organisaatiolla, joka nosti vuosien aikana uuden puna-armeijan suorituskykyä merkittävästi. Karkuruus oli kuitenkin läpi sisällissodan suuri ongelma myös puna-armeijassa, joka oli sodan loppuun asti laadullisesti selvästi vastustajiaan heikompi.

Kommunistien suurin etu oli kuitenkin yhtenäisyydessä, joka saatiin aikaiseksi osaksi punaisen terrorin, osaksi onnistuneen propagandan avulla. Neuvosto-Venäjän hallinto ei joutunut samojen intressiristiriitojen repimäksi kuin sen sotilaallisesti taitavat vastustajat, joista jokainen kävi käytännössä erillistä sotaa erillisillä rintamilla. Amiraali Kolchakin johtama Siperia oli poliittisten ristiriitojen repimää aluetta, jolta löytyi vain vähän tukea komentajan konservatiivisia ja oikeistolaisia arvoja kohtaan, varsinkin sosialistivallankumouksellisten evätessä tukensa Siperian armeijalle. Eteläisellä rintamalla Leniniä uhkasi kasakat, jotka taistelivat pitkälti oman autonomiansa vuoksi, eivät niinkään palauttaakseen vanhaa venäläistä hallintoa takaisin valtaan.

Valkoiset epäonnistuivat myös toimimaan yhteistyössä muiden Neuvosto-Venäjää vastaan taistelevien osapuolien, kuten Puolan ja Suomen kanssa, sillä suuri osa valkoisista eivät hyväksyneet näiden maiden itsenäisyyttä. Kyvyttömyys yhteisen rintaman synnyttämiseen tuli ilmi kaikista selvimmin Leningradin rintamalla keväällä 1918, missä kenraali Yudenich onnistui etenemään Virosta 14 000 miehen voimin Leningradin laitakaupunkeihin asti, mutta joutui vetäytymään jäädessään ilman sotilaalista apua. Suomalaisten kanssa käydyt neuvottelut tapahtuivat liian myöhään ja liian hätäisesti, jotta nämä olisivat voineet liittyä hyökkäykseen. Kyseisessä kriisitilanteessa Suomen armeija olisi voinut ottaa haltuun Pietarin, joka olisi mahdollisesti muuttanut sodan lopputuloksen valkoisten voitoksi. Tämä näennäisesti pieni tapahtuma olisi siten muuttanut tuntuvasti koko modernia historiaa, mutta tämä mahdollisuus jätettiin käyttämättä.

Lopputulos

Venäjän sisällissodan uhreista ei ole tarkkoja tilastoja, mutta yleensä tutkijoiden arviot pyörivät noin 10 miljoonan uhrin molemmin puolin. Suurin kuoleman aiheuttaja oli kroonisesta nälänhädästä johtuvat kulkutaudit, jotka syntyivät osaksi ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä kaaoksesta, osaksi Neuvosto-Venäjän suorittamasta "maareformista", joissa tilat siirrettiin valtion omistukseen ja joiden tuotanto riistettiin suoraan puna-armeijalle, jonka koko oli kasvanut häkellyttävään viiteen ja puoleen miljoonaan mieheen. Suurin osa nälkäkuolematapauksista tapahtui Neuvosto-Venäjän alueella ja ilman huoltoa jääneet punakaartilaiset ryöstivät ruokansa yleensä valloitetuilta alueilta levittäen nälänhätää ympäri Venäjää. Nälänhädästä syytettiin "rikkaita talonpoikia", eli kulakkeja, joista kymmenet tuhannet joutuivat punaisen terrorin uhriksi.

Arviot taistelutappioista vaihtelevat, mutta kaatuneiden yhteismääräksi on usein esitetty lukua 900 000, joka sisältää niin puna-armeijan kuin myös valkoisten kaatuneet. Rintamalla kuoli arviolta 175 000 valkoista ja 125 000 punaista, jonka lisäksi 150 000 valkoista ja 300 000 punaista kuoli tauteihin. Huomionarvoista on se, että punaiseen terroriin kuoli 600 000 ihmistä, joka on yli kolme kertaa enemmän mitä valkoiset joukot menettivät rintamilla. Kaiken kaikkiaan ensimmäisen maailmansodan takia syntyneessä vallankumouksessa kuoli viisi kertaa enemmän ihmisiä, jonka lisäksi Venäjän teollinen tuotanto luhistui täysin. Ruoantuotanto oli vuonna 1921 laskenut alle puoleen siitä, mitä se oli ollut vuonna 1913. Kaiken tämän lisäksi vallankumous sai aikaan hallinnon, joka tulisi lähitulevaisuudessa tappamaan vielä miljoonia kansalaisiaan gulag-leireillä, holodomorissa ja poliittisissa puhdistuksissa.

Yhtäläisyydet muihin vallankumouksiin

Venäjän lokakuun vallankumous sisälsi monia elementtejä, jotka tulisivat ilmi tulevaisuuden vallankumouksissa, missä kommunistiset hallinnot nousivat valtaan ympäri maailmaa. Näitä piirteitä ovat mm.

- Epävakaa lähtötilanne, kansan yleinen tyytymättömyys istuvaa hallitusta vastaan

- Kommunistisen liikehdinnän liittoutuminen poliittisen opposition kanssa (Kuuba, Vietnam)

- Sisällissota, jonka aikana kommunistit nousevat valtaan

- Poliittiset puhdistukset, joissa tapetaan hävinneen regimentin edustajat ja entiset liittolaiset

- Kommunistisen puolueen yksinvalta, joka on väistämättä paljon totalitaristisempi ja mielivaltaisempi kuin       mikään edeltävä hallitus


---

Tuukka Kuru

Turkki ei kuulu Euroopan Unioniin

MTV3:n suorittama gallup paljasti, että lähes 70% suomalaisista vastustaa Turkin EU-jäsenyyttä, joka ei ole EU:n nykyisen tilan tiedostaville kovinkaan suuri yllätys. Oma asemani kysymykseen vastatakseni on sinänsä hauska, sillä opiskelen ja suoritan omaan alaani kuuluvaa työharjoittelua EU-rahoitteisena Izmirissä, josta voisi olettaa minun suhtautuvan Turkin EU-jäsenyyteen hyvinkin positiivisesti. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

Turkki on vastakohtien maa, joka AKP:n aikana kasvaneesta taloudesta huolimatta kärsii vuosikymmeniä jatkuneesta sodasta kurdikapinallisia vastaan, jonka lisäksi polarisaatio maallistuneiden ja uskonnollisten turkkilaisten välillä on synnyttänyt avoimia konflikteja, joista Gezi-mielenosoitus on länsimaissa parhaiten tunnettu esimerkki. Turkkia on hyvin vaikea kuvailla yhtenä valtiona, sillä saman valtion eri osat eroavat tavoilta ja käytännöiltään enemmän toisitaan kuin esimerkiksi Länsi-Turkki ja muu Eurooppa.

Siinä missä Turkin läntinen osa on voimakkaan sekulaaria ja sangen hyvätuloista seutua, on Turkin itäinen osa edelleen samassa tilanteessa, mitä se oli 60-luvulla ensimmäisten turkkilaisten muuttoaaltojen saapuessa Eurooppaan. Suuri osa turkkilaisten huonosta maineesta Turkin ulkopuolella johtuu edellä mainitusta asiasta. Eräs hyvä turkkilainen ystäväni kuvaili kulttuurieroa samaksi kuin "kivikaudella elävä ihminen siirtyy elämään keskelle post-modernia yhteiskuntaa". Turkin ulkopuolella elävien, pienistä kylistä saapuneiden turkkilaisten maine on myös Turkissa hyvin huono.

Siirtyessään osaksi Euroopan Unionia, Turkin ongelmat leviäisivät helposti myös muihin Euroopan valtioihin, sillä vapaa liikkuvuus mahdollistaisi nuoren, huonosti koulutetun ylijäämäväestön siirtymisen vehreämmille niityille ilman todellisia mahdollisuuksia työllistyä niihin harvoihin avoimiin työpaikkoihin, mitä kriisien repimässä EU:ssa on vielä jäljellä. Itä-Turkki elää tälläkin hetkellä ainoastaan rikkaan Länsi-Turkin tulonsiirtojen varassa, joten liittyessään EU:hun nämä kustannukset ulkoistettaisiin länsimaiden maksettavaksi. Tämä on epäilemättä pääministeri Erdoganin todellinen päämäärä.

Vaikka Turkin talous on toipunut 90-luvun alun romahduksesta, se ei ole tasoittanut kylien ja suurkaupunkien välistä kuilua. Tilannetta pahentaa myös se, että ulkomaalainen yritystoiminta ja työntekijöiden vapaa liikkuvuus on voimakkaasti säännösteltyä, joka estää uusien innovaatioiden syntymistä. Turkin taloudellisen yhteistyön rajoittuneisuus on myös aiheuttanut talouden jälkeenjäämistä, joka näkyy parhaiten turkkilaisten tuotteiden heikossa maineessa. Made in Turkey tarkoittaa usein vielä nykyäänkin halpaa, karkeaa ja helposti rikkoutuvaa tuotetta, jota voidaan käyttää paremman puutteesta. Turkki ei siten ole tasavertainen jäsenvaltio kehittyneempien länsimaiden rinnalla, sillä sen suurin kilpailuvaltti on oma valuutta ja halpa työvoima. Turkin mahdollisesti myöhemmin liittyessä rahaliittoon, nämä Turkin suurimmat valttikortit lakkaisivat olemasta itsenäisen talouspolitiikan siirtyessä EKP:n hoidettavaksi.

Taloudellisen näkökulman lisäksi Turkin liittymispyrkimyksiä jarruttaa kansalaisoikeuksien puutteellinen tila, joka vaikuttaa erityisesti sananvapauteen, uskontoon ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin. Turkin suurimmat televisiokanavat ovat hallituksen ohjelmaa myötäileviä, jota hallitus myös tehokkaasti käyttää hyväkseen kohdatessaan vastustusta. Homoseksuaalien esiintyminen televisiossa on epävirallisesti kielletty, eikä esimerkiksi Gezi-puiston verilöylystä uutisoitu paikallisessa mediassa mitenkään. Turkin viranomaiset yrittivät aktiivisesti estää sosiaalisessa mediassa leviäviä valokuvia ja videoita, jotka paljastivat paikallisen poliisin täysin ylimitoitettua väkivaltaa. Turkissa on edelleen voimassa sananvapautta rajoittava lakipykälä, joka kieltää "turkkilaisuuden halventamisen". Turkkilaisuuden halventamisesta syytetään useimmiten niitä tutkijoita, jotka pyrkivät keräämään armenialaisten kansanmurhasta puolueetonta tietoa. Armenialaisten kansanmurhan myöntäminen on ainakin vielä yksi ehto Turkin jäsenyydelle, jota Turkki ei kollektiivisesti pysty myöntämään vielä vuosikymmeniin. Esimerkiksi monet Gezi-mielenosoituksessa tapaamani avarakatseiset nuoret kiistivät kansanmurhan tapahtuneen, vaikka muuten olivat hyvin skeptisiä kaikkea hallituksen toimia kohtaan.

Mielestäni Turkkia ei tule siten hyväksyä Euroopan Unionin jäseneksi vielä vuosiin, sillä se toisi molemmille osapuolille enemmän haittaa kuin hyötyä. En myöskään usko että suomalaisia veronmaksajia innostaisi ajatus Itä-Turkin infrastruktuurin täysremontista, varsinkaan kun tiedämme mistä nämä rahat otettaisiin.

Tuukka Kuru
Izmir, Turkki

Demokratian kriisi

Demokratia, eli suomalaisittain kansanvalta, on eräänlainen yhteiskunnallinen ihanne, jossa pyritään mahdollistamaan jokaisen yksittäisen ihmisen yhtäläinen oikeus vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon. Demokratia yhdistetään useimmiten muinaiseen Ateenaan, missä jokaisella vapaalla, aikuisella ja vähintään kaksi vuotta asepalvelusta suorittaneella miehellä oli äänioikeus.

Ateenalaisessa mallissa päättävänä elimenä toimivat ne ihmiset, joita tehdyt päätökset eniten koskettivat. Päätökset sodanjulistuksesta, kauppasuhteista tai taloudenhoidosta nähtiin niin sitovina, ettei vaikutusvaltaa myönnetty tämän vapaan miesryhmittymän ulkopuolelle. Voidaan olettaa, että kyseisessä järjestelmässä päätökset olivat pitkälti harkittuja, sillä esimerkiksi sodanjulistus kosketti kaikkia äänestykseen osallistuvia miehiä. Demokraattisen päätöksenteon lainvoimaisuus olisi tuntuvasti heikentynyt jos ateenalaisessa järjestelmässä äänestysoikeus olisi koskenut myös orjia ja naisia, sillä suurin osa yhteiskunnallisista velvotteista koski edelleen vain pientä edellä mainittua vapaiden miesten luokkaa. Pahimmassa mahdollisessa tilanteessa orjat ja naiset olisivat voineet äänestää vapaat miehet sotaan ilman näiden omaa suostumusta, jolloin demokratia muuttuu hyvin nopeasti vain enemmistön tyranniaksi. Demokraattisen mallin oikeudenmukaisuuden kannalta tuleekin selvittää se, pyritäänkö järjestelmällä vaikuttamaan siihen miten meidän tulisi toimia, vai siihen miten muiden tulisi toimia.

Demokraattisen järjestelmän vaikutus talouteen on myös yleensä hyvin tuhoisa, sillä ihmismassat tekevät hyvin harvoin rationaalisia ja pitkäjänteisiä päätöksiä. Talouden valvonnassa demokratia näyttää omat heikot puolensa, sillä ihmiset äänestävät useimmiten sitä puoluetta, joka tarjoaa heille eniten ilmaista rahaa. Aikaisempaa Ateena-esimerkkiä soveltaen, nykyinen länsimainen demoratia antaa liian paljon valtaa liian monelle ihmiselle, ja kasaa täten eniten taloudellista vastuuta melko pienelle hyvätuloisten ihmisten ryhmälle, joka hyötyy kaikista vähiten julkisista toimenpiteistä. Feministisissä talouksissa, kuten Yhdysvalloissa, Suomessa ja Ruotsissa, suurin osa verokertymästä kerätään yksityisen sektorin miehiltä ja enemmistö näistä varoista kohdistetaan naisiin. Naisten ollessa myös demokraattisen järjestelmän suurin potentiaalinen äänestäjäjoukko, muutosta tilanteeseen ei synny ilman hyvinvointivaltion lopullista luhistumista.

Demokraattisen taloudenhoidon heikkouden näkee nykyään parhaiten Italiassa ja Espanjassa, jossa omasta ikäluokastani käytetään nimitystä "kadotettu sukupolvi". Demokraattisen taloudenhoidon suurin kompastuskivi on se, etteivät vielä syntymättömät ikäluokat pääse osallistumaan taloudelliseen päätöksentekoon. Hetken huumassa tehdyt päätökset uusista sosiaalieduista, lyhennetyistä työpäivistä, minimipalkoista, korotetuista sairaspäivärahoista ja muista vastaavista etuoikeuksista rahoitetaan yleensä velkarahalla, joka nähdään tulevan sukupolven ongelmana. Nykyään minun ikäluokalle on määrätty valtiovelan maksaminen, alijäämäisen eläkejärjestelmän pelastaminen, humanitaarisen maahanmuuton mahdollistaminen, ympäristöongelmien ratkaiseminen, pätkätyöt, työharjoittelut, korkeat verot, matalat palkat ja heikko eläketurva. Ne kultakauden ihmiset, jotka ovat itse eläneet nuoruutensa täystyöllistetyssä 1980-luvun Suomessa eivät välttämättä hahmota eroa nykytilanteeseen. Tai paremminkin eivät halua hahmottaa.

Mahdollisuutta pitkäkestoisiin uudistuksiin haittaa myös modernin demokraattinen järjestelmä itsessään, sillä neljän vuoden välein vaihtuvat koalitiohallitukset toteuttavat noin 90% samaa hallitusohjelmaa mitä heitä edeltänyt hallitus, puoluekannasta riippumatta. Hallitusvastuun neljästä vuodesta yleensä kaksi menee erilaisten uudistusehdotusten suunnitteluun, kolmas vuosi niiden jäädyttämiseen ja viimeinen vuosi uuden vaalirumban käynnistämiseen. Viimeistään vaalikampanjoinnin aikana vanhoista hallitustovereista muodostuukin hirviöitä, joita vastaan ihminen voi toimia parhaiten äänestämällä kyseisiä puolueita uudestaan. Vaalien jälkeen, kun oma suojatyöpaikka on jo turvattuna, voidaan näytteleminen lopettaa ja jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin. Puolueet eräällä tavalla leikkivät tarjoavansa vaihtoehtoja ja äänestäjät leikkivät luottavansa poliittiseen päätöksentekoon.

Suomessa yksi demokratian hyvistä puolista nähdään olevan "tavallisten ihmisten" mahdollisuus nousta eduskuntaan. Jos jätämme huomioimatta Perussuomalaisten hyvin poikkeavan menestyksen eduskuntavaaleissa, näemme suurimman osan kansanedustajista olevan vain poliittisia broilereita ilman mainittavaa työkokemusta. Suomalaisen järjestelmän eräänlainen oma erityispiirre onkin täysin kouluttamattomien ja kokemattomien ihmisten nouseminen päättäviin asemiin, jossa he tekevät koko kansakuntaa koskevia päätöksiä. Varsinaista ammattitaitoa tärkeämpää onkin kyky valehdella, hymyillä, puhua pontevasti ja vedota tunteisiin. Poliitikot eivät siten tule tavallisten ihmisten parista, vaan raskaan marinaadin täytteisen poliittisen koulutuksen lävitse, johon kuuluu yleensä vuosia järjestötoimintaa ja puolueen nuorisosiivessä "vaikuttamista". Ei ole ihme, että muutokset toteutuvat hyvin hitaasti.

Mikäs sitten neuvoksi?

Demokratian väärinkäyttöä voi parhaiten hillitä ajatuksella "enemmän vapautta, vähemmän demokratiaa", joka tarkoittaa valtion päätöksenteon rajaamista kansalaisoikeuksien nimissä. Mitä vähemmän julkinen hallinto puuttuu ihmisten taloudenhoitoon, elämäntapoihin, koulutukseen, aseenkanto-oikeuteen, homoavioliittoon, sananvapauteen tai muihin arkielämän asioihin, sitä vähemmän tarvitaan poliittista päätöksentekoa ts.vähemmän taistelua kilpailevien näkemysten välillä. Demokraattinen järjestelmä pyrittäisiin siten rajaamaan koskemaan niitä asioita, jotka ovat aidosti yhteisiä. Ideaalitilanteessa henkilökohtainen ei ole poliittista.

Tuukka Kuru

Turkkilainen mentaliteetti

Viettämäni aika Turkissa on ollut tähän mennessä niin hyvässä kuin pahassa hyvin mielenkiintoinen kokemus, joka on avartanut käsityksiäni muslimeista, turkkilaisista ja eri persoonallisuuksien eroista sosiaalisissa tilanteissa. Puhuttaessa mentaliteetista, tarkoitetaan rajatun ryhmän, kuten esimerkiksi yhden kansan, väljästi määriteltyä yleistä maailmankatsomusta, jonka katsotaan erityisesti edustavan kyseistä ryhmää. Ennen kuin ensimmäinen hippi aloittaa hurskastelun jokaisen ihmisen uniikista luonteesta, sanon jo valmiiksi että se ei pidä paikkaansa. Jokainen ihminen on geeniensä ja ympäristönsä tuotos, jolloin keskinmäärin samaan viiteryhmään kuuluvat ihmiset omaavat keskinmäärin enemmän yhteisiä piirteitä keskenään kuin muiden viiteryhmien kanssa. Ihmistä ympäröivä kulttuuri vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten ihminen käsittelee ja näyttää tunteitansa, mitkä asiat ihminen kokee loukkaavaksi, mitä merkityksiä ihminen antaa tietyille adjektiiveille ja miten ihmiset mieluiten kuluttavat vapaa-aikansa. Eri kulttuureista kumpuavat stereotypiat omavat aina totuuden siemenen, vaikka ne saattavatkin usein olla liian kärjistettyjä vastaamaan todellista maailmaa. Suomalainen huomaa suomalaisuutensa parhaiten asumalla ulkomailla, varsinkin Länsi-Euroopan ulkopuolella. Jotta voisimme väittää erilaisuuden olevan rikkautta, meidän tulee ensin myöntää erilaisuuden olemassaolo. Kulttuurien ja kansojen erot ei todellakaan rajoitu ainoastaan eksoottiseen ruokaan, musiikkiin ja tanssiesityksiin (kuten hipit luulevat), sillä ihminen on aina ympäröivän kulttuurinsa tuotos, niin hyvässä kuin pahassa.

Suomalaiseen tapakulttuuriin on ulkomailla usein yhdistetty kylmyys, etäisyys, rehellisyys ja töykeys, jotka ovat korostuneen sisäänpäin suuntautuneen persoonallisuuden tulosta. Edustaessani itse voimakkaan introverttia ja jyrkkää luonteenlaatua, olen tottunut viettämään aikani muutaman parhaan ystäväni kanssa ilman suuria ja vaihtelevia kaveriporukoita. Ajan viettäminen kahdestaan uuden ihmisen kanssa on usein miellyttävin tapa tutustua uuteen ihmiseen, sillä kumpikaan ei esimerkin omaisessa tilanteessa omaa yleisöä ketä joutuisi viihdyttämään. Suomalaisessa tapakulttuurissa "small talkiksi" kutsuttu syöpä loistaa poissaolollaan, jolloin keskustelut jopa tuntemattoman ihmisen kanssa saattavat nopeasti edetä molempia kiinnostaviin aiheisiin. Suomalaisiksi ominaisuuksiksi mielletty töykeys ja suorasanaisuus kielii ainoastaan rehellisyydestä, jossa kyllä tarkoittaa kyllä ja ei tarkoittaa ei. Tietty kylmyys ja harkintakyky synnyttävät luottamuksen, sillä sitä edustavat ihmiset yleensä pitävät antamansa lupaukset ja aikamääreet. Henkilökohtaisen tilan kunnioittaminen ja tietty etäisyys taasen kertovat luonnollisesta varovaisuudesta, jolla pyritään välttämään väärien ihmisten nousemista lähipiiriin. Tämä on luonnollista, sillä ystävyyssuhteet synnyttävät usein vastavuoroisen vastuun myös toisen ihmisen hyvinvoinnista.

Useat matkailuoppaat kuvaavat turkkilaisia ihmisiä "kohteliaiksi, emotionaalisiksi ja luotettaviksi", jotka ovatkin usein ensimmäiset ajatukset jotka suomalaisella syntyvät paikallisista ihmisistä. Kyseiset oppaat ovat kuitenkin suunnattu ihmisille, joiden tarkoitus on vain vierailla maassa, ei jäädä asumaan kuten olen itse tehnyt. Emotionaalisuus, rikas elekieli ja fyysinen kontakti tulevat tutuksi jokaiselle ulkomaalaiselle ihmiselle ainakin alussa, kun ulkomaalainen ihminen omaa vielä paikallisten silmissä uutuudenviehätystä. Vieraat kulttuurit ja kansallisuudet ovat turkkilaisten mielestä hyvin kiinnostavia, sillä he vierailevat hyvin harvoin oman maansa ulkopuolella. Emotionaalisuus ja lämminhenkisyys johtaa kuitenkin harmillisen usein ailahtelevaisuuteen, joka helposti tuhoaa luottamuksen paikallisiin ihmisiin. Turkkilaiset ihmiset pyrkivät olemaan vieraalle ihmiselle aina kohteliaita ja miellyttäviä, yleensä myös rehellisyyden kustannuksella. Kun paikallinen kaverisi ilmoittaa esimerkiksi "Hei, voisimme huomenna viettää aikaa!", suomalainen introvertti ottaa tämän lupauksena ja valmistautuu tapahtumaan jo ennalta. Lupausta seuraavana päivänä voit joutua turhaan odottamaan kaveriasi, joka on saanutkin tähän mennessä jo monta muuta vaihtoehtoista tapaa viettää vapaa-aikansa. Tiedustellessani tätä usein tapahtunutta ilmiötä yhdeltä turkkilaiselta kaveriltani, hän totesi sen olevan aivan normaalia paikallisessa tapakulttuurissa, sillä ihmiset haluavat miellyttää ystäväänsä jopa silloin kun heillä on jo valmiiksi sovittua ohjelmaa tiedossa.

On sanomattakin selvää että paikallinen seurustelukulttuuri on hyvin ulospäinsuuntautunutta, joka johtaa suuriin kaveriporukoihin. Tärkein tehtävä ajanvietolla on useimmiten ryhmän ja oman itsensä viihdyttäminen, jossa jokainen saa välillä muiden ihmisten huomiota osakseen. Paikallisten ihmisten verkostoituminen on myös keskinmäärin paljon laajempaa mitä suomalaisilla ja olenkin usein saanut FB-kaveripyyntöjä ihmisiltä, jotka olen tavannut baarissa vain kerran aiemmin. Yleensä en omaa mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita kyseisten ihmisten kanssa, mutta paikallisen verkostoitumisen näkökulmasta se ei ole kovinkaan oleellinen asia. Kahdenkeskisen ajan viettäminen pelottaa monia paikallisia ihmisiä, sillä sitä rajoittaa monet paikalliseen tapakulttuuriin liittyvät kirjoittamattomat säännöt. Tämä säännöstö koskee varsinkin tyttöjen kanssa vietettyä aikaa, sillä kahdestaan pojan kanssa ajan viettäminen tulkitaan melkein aina seurusteluksi tai muuten parisuhteenomaiseksi toiminnaksi yhteisön silmissä. Ihmiselle, joka inhoaa suuria ryhmiä (kuten minä) tämä tuottaa pakostakin sopeutumisvaikeuksia.

Turkkilaiset ihmiset myös harvoin korostavat omaa yksilöllisyyttään, joka näkyy halussa tulla lasketuksi osaksi jotain viiteryhmää. Tämä näkyy erityisesti jalkapallofanien, puolueaktiivien tai uskonnollisten ihmisten julkisessa toiminnassa. Leimautumista johonkin ryhmään ei pidetä itsessään pahana asiana, vaan se nähdään osoituksena eräänlaisesta joukon voimasta, jonka ylpeinä edustajina toimii joukko yksittäisiä ihmisiä. Kaipaus yhdenmukaisuuteen ja kollektiivisiin yhteisöihin näkyy yhteiskunnassa yleensä hajoittavana tekijänä, sillä erilaiset ryhmittymät ovat harvoin tekemisissä toistensa kanssa. Yhteisöllisyys on laajennetun perhekäsityksen maassa looginen seuraus, sillä suurin osa nuorista ihmisistä asuu vanhempiensa kotona pitkälti 25-vuotiaaksi asti kotiintuloaikojen ja muunlaisten perheen sisäisten sääntöjen alaisuudessa. On ihan perusteltua todeta että ihmisten "teini-ikä" jatkuu Turkissa melkein kymmenen vuotta pitempään mitä Suomessa, joka näkyy myös yliopistossani. Ihmiset tekevät tunnollisesti kaiken mitä heille määrätään, ollen kuitenkin samaan aikaan kyvyttömiä tuomaan luovuuttaan ja poikkevia ajatuksiaan esille. Vitsailin kerran erään opettajan kanssa siitä, että turkkilaisille oppilaille voisi opettaa kolmen oppitunnin verran erilaisia pokemoneja ilman että kukaan kyseenalaistaisi opetuksen hyödyllisyyttä. Pänttäämiseen ja ulkoaoppimiseen perustuva koulujärjestelmä jää tuloksineen kuitenkin selvästi jälkeen kaikista eurooppalaisista yliopistoista ja korkeakouluista, jonka monet uudistusmieliset opettajat tiedostavat oikein hyvin.

Voimakkaan emotionaalisuuden ja lämpimän käytöksen toinen puoli on palava viha, jonka kohteeksi ei kannata missään nimessä joutua. Huolimattomasti esille tuomani mielipiteet uskonnoista saivat erään läheisimmän turkkilaisen ystäväni katkaisemaan kaikki välit minuun, vaikka mielipiteeni olivat suomalaisella standardeilla tavallisia, eikä mitenkään henkilöä kohtaan suunnattuja. Myöskin poikkeavat näkemykset Turkin nykyisestä politiikasta ja Itä-Turkissa tapahtuvasta sisällissodasta kannattaa jättää sanomatta, ellei ole aivan varma että turkkilainen ihminen on vapaamielinen toisinajattelija. Turkkilaisella yhteiskunnalla on suuri tarve syyllistää maansa ongelmista vain ulkopuolisia tahoja, joka osaltaan kielii alemmuuskompleksista ja kyvyttömyydestä avoimeen itsekritiikkiin. Suurina paholaisina näissä poliittisissa visioissa toimii Yhdysvallat, Israel, armenialaiset ja länsimaat, jotka luovat luonnollisen "pahan akselin" jota vastaan turkkilaisten tulee yhdistyä. Tämä ei tarkoita etteikö Turkissa olisi paljon eroavia näkökantoja, mutta näiden ongelmana on Turkin hyvin rajoitettu sananvapaus ja mielivaltainen oikeuslaitos. Näiden fiktiivisten uhkakuvien soveltaminen luontaisesti kuumaan temperamenttiin on yksi härskeimpiä reaalipoliittisia toimia, mihin olen ikinä törmännyt.

Kokemukseni Turkista on hyvässä ja pahassa on kuitenkin yksi hienoimpia kokemuksia pitkään aikaan ja olen jatkamassa oppilasvaihtoa joulukuuhun asti. Sen jälkeen aloitan virallisesti kampanjoinnin eurovaaleja varten.

Tuukka Kuru

Kapitalismia pähkinänkuoressa

Kapitalismia, eli yksityisten toimijoiden vapaata kaupankäyntiä ja omistusoikeutta kritisoidaan näyttävästi aina kuin valtiojohtoiset projektit epäonnistuvat työllisyyden ja hetkellisen elintason ylläpidossa. Kritiikki on kuitenkin perinteisen vasemmistolaisesti hyvin valikoivaa, joka pyrkii näkemään talouden nousukauden "valtion ansiona" ja lamakauden "markkinoiden heikkoutena", joka muodostaa nopeasti julkista taloutta ruokkivan kehän.

Julkisten palveluiden näennäinen ilmaisuus lisää suuresti niiden kysyntää, sillä markkinavetoisten hintojen puuttuminen alentaa selvästi ihmisten kynnystä käyttää kyseisiä palveluita. Liian korkea kysyntä  ja perässä laahaava tarjonta synnyttää aina niukkuutta ja ruuhkautumista, josta julkinen terveydenhuolto on ehkä paras käytännön esimerkki. Kilpailun puuttueessa  julkisten tuotteiden laatu on hyvin vaihteleva, joten se voi olla joko a.) hyvin tehokasta b.) hyvin tehotonta. Omista kokemuksistani voin sanoa ainakin sen että julkisen terveydenhuollon käyttämä kiireellisyysluokitus ei ole käytännössä mitenkään sitova, sillä jouduin korkeasta umpisuolen tulehdusriskistä huolimatta odottamaan kuusi tuntia 39 asteen kuumeessa päivystyksen penkeillä, koska sairaanhoitajat olivat vahingossa "unohtaneet" minut vuoronvaihdon yhteydessä. Asia selvisi kolmannella käynnillä luukulla, kun mainitsin että vointini alkaa tuntuvasti heiketä. Umpisuolen tulehduksesta kärsivän potilaan tulisi julkisen puolen laatustandardien mukaan saada hoitoa tunnin sisällä laboraatiotuloksista.

Toinen vastaava esimerkki koskee julkista hammashoitoa, joka on teoriassa kaikille avointa, korkealaatuista ja kohtuuhintaista. Kärsiessäni poskihampaan toistuvasta kivusta, yritin saada aikaa julkisen hammashoidon puolelta. Päivystyksessä vastannut henkilö totesi että seuraava teoreettinen mahdollisus operaatiolle on yli 7kk päästä, eikä hän suostunut uskomaan tarinaani kestämättömästä hammassärystä. Kuvaillessani kipuani, päivystävä työntekijä kysyi "Olisitko todella valmis ottamaan paikan kivusta kärsivän perheenisän nenän edestä, jos mahdollisuus tähän olisi?". Päätin tapauksesta viisastuneena kokeilla yksityistä ODL:n hammashuoltoa, josta sain varattua ajan reilun viikon päähän puhelinsoitostani. Myöhemmässä operaatiossa paljastui että poskihampaani oli täysin ontto ja omasi hyvin korkean infektioriskin. Juurihoidon ja uuden hampaan muovaaminen maksoi kaikkinensa yli 700 euroa, mutta tilanteessani hoito oli välttämätön toimenpide. Tuntuvasta julkisesta rahoituksesta ja henkilöstöstään huolimatta julkinen terveydenhuolto ei siten selvästi kykene tuottamaan tarvittavaa määrää terveyspalveluita edes sille osalle väestöä, jotka eivät ole yksityisen työterveyshuollon tai yksityisen sairasvakuutuksen piirissä.

Julkisten palveluiden ja hyvinvointivaltion mallin voidaan historiallisesti ajoittaa teolliseen ja jälkiteolliseen vaiheeseen, missä tuhannet nuoret ihmiset menettivät oman perheen antaman taloudellisen tuen kaupungistumisen seurauksena. Sosiaaliset palvelut tulivat selvästi ainakin teoriassa tarpeeseen ja niiden määrä kasvoi voimakkaasti yhteiskunnan kehittyessä ja ihmisten erilaisten tarpeiden lisääntyessä. Suomessa julkisten palveluiden huippuna voidaan nähdä julkinen koulutus, joka mahdollistaa teoriassa jokaisen tarpeeksi lahjakkaan ihmisen nousun ryysyistä keskiluokkaan ilman omien vanhempien tulojen vaikutusta. Julkinen korkeakoulutuskin on tosin herkkä ylimitoituksen kannalta, sillä Suomessa korkeakoulutettujen ihmisten määrä alkaa lähennellä puolta kaikista työikäisistä, eikä monta vuotta kestävä akateeminen koulutus ole enää mikään tae taloudellisesta vakaudesta. Siinä missä korkeakoulutus nähtiin ennen enemmänkin vaihtoehtona, on se enemmissä määrin muuttunut välttämättömyydeksi jopa niillä aloilla, joissa ei käytännössä tarvita akateemista koulutusta. Monet korkeakoulutetut opiskelijat eivät omista merkittävää työkokemusta ja valmistumisen jälkeen moni 25 ikävuotta lähenevä ihminen astuu ensimmäistä kertaa työelämään, jolloin työnantajat odottavat häneltä valmiiksi korkeaa tuottavuutta. Korkean tuottavuuden vaatiminen on taas suoraan sidottu työntekijän työnantajalle tuottamiin kustannuksiin, joihin ammattiliitoilla ja julkisilla toimilla on suuri merkitys. Tosiasiallisesti valtio luo siten toimillaan hyvin kahtijakautuneet työmarkkinat, joissa ihmiset jakaantuvat korkeakoulutettuihin tulevaisuuden keskiluokkalaisiin ja ruohonjuuritason siivoojiin, kauppojen myyjiin ja putkimiehiin. On sanomattakin selvää, että suuri osa ihmisistä ei siten hyödy mitenkään julkisista korkeakouluista, vaikka joutuukin niistä verojen muodossa maksamaan.

Koulutus tulisi tässä mielessä nähdä yksityisenä hyödykkeenä, eikä julkishyödykkeenä. Markkinavetoisessa ideaalitilanteessa ihmiset kantaisivat itse taloudellisen riskin korkeakoulutuksesta, joka tapahtuisi keskenään kilpailevien yksityisten (ja julkisten) yliopistojen kesken. Taloudellisen riskin realisoituessa ihmiset hakeutuisivat kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti aloille, jotka todennäköisimmin johtavat varmaan työllistymiseen. Markkinavetoisessa järjestelmässä myös työnantajat osallistuisivat koulutuksen järjestämiseen, josta saksalainen BMW ja suomalainen Ruukki ovat hyviä esimerkkejä. Markkinavetoinen koulutus tarjoaisi siten käytännön työn kannalta parhaat puitteet, eikä opiskelijoiden tarvitsisi kärsiä julkisten koulujen tyylistä lisätä opetussuunnitelmaan myöhemmän työn kannalta tarpeettomia kursseja. Tekniikan aloilla hyvänä esimerkkinä tästä voidaan nähdä muutama vuosi sitten alkanut "innovaatio"-hehkutus, joka pyrkii tukemaan oppilaiden ryhtymistä yrittäjiksi. Harvemmin mainittu tosiasia on kuitenkin se, että yritysten puuttuminen ei niinkään johdu "innovaatiokurssien" puutteesta, vaan sitä että nykyään yrittäminen harvemmin taloudellisesti kannattavaa.

Markkinavetoista järjestelmää on usein syytetty ahneudesta ja lyhytnäköisestä oman edun tavoittelusta, vaikka se on tähän mennessä ollut keskinmäärin paras tae taloudelliselle kasvulle. Vasemmistolaiset pyrkivät usein kiilottamaan kilpiänsä oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon nimissä, vaikka suurin osa heidän toimenpiteistä on käytännössä rahojen verottamista niiltä ryhmiltä jotka eivät äänestä vasemmistopuolueita ja rahan antamista niille ryhmille jotka äänestävät. Ero markkinavetoiseen järjestelmään on siten selvä, sillä siinä missä vapaata taloutta ajavat ihmiset haluavat pitää omaisuutensa itsellään, pyrkivät vasemmistolaiset siirtämään valtion väkivaltamonopolin avulla työtä tekevien ihmisten rahaa niille, jotka eivät niitä tee. Voidaankin kysyä että kumpi osapuolista on loppujen lopuksi ahneempi.

Valtio on itsessään voittoa tuottamaton instituutio, joka ei itse omista jaettavaksi tarkoitettua rahaa. Kaikki julkisiin tulonsiirtoihin saadut rahat syntyvät siten yksityisen sektorin työntekijöiden ja yritysten työpanoksesta, joiden määrä on Suomessa 1,75 miljoonaa ihmistä. Yksityisellä sektorilla työskentelevistäkin joka viides on pätkätyöläinen. Tämän väestön tehtäväksi lankeaa siten Suomen kansantalouden ylläpitäminen, julkisten tulonsiirtojen mahdollistaminen, valtiovelan lyhentäminen ja eläkejärjestelmän rahoittaminen. Julkista rahoitusta vastustavien pelkäämä tilanne, missä julkisen rahoituksen vastaanottajia on enemmän kun niiden rahoittajia on saavutettu siten jo kauan aikaa sitten.

Suomen kannalta kyseinen kehitys on erittäinen uhkaava, sillä se paljastaa koko nykyisen hyvinvointimme haurauden. Suomen vientivetoinen kansantalous on pitkälti riippuvainen kymmenen suurimman tekniikan, biologian ja metsäalan yrityksestä, joista jokainen on joutunut irtisanomaan henkilöstöä heikentyneen kysynnän ja kohonneiden välillisten kustannusten takia. Valtion toimenpiteet luovat siten tilanteen, missä yhä useampi ahkera työntekijä joutuu vastentahtoisesti valtion rahoituksesta riippuvaiseksi, joka taasen nostaa entisestään tarvetta korottaa julkisia tulonsiirtoja.

Reagania lainatakseni totean, että työn tekeminen on parasta sosiaaliturvaa. Olisi siten tärkeää suoda se mahdollisuus mahdollisimman monelle.

--
Tuukka Kuru