Näennäistä talouskuria ajavalle poliittiselle vasemmistolle kehitysyhteistyö on aina ollut pyhä lehmä, sillä eurooppalaisten elintason nähdään olevan ainoastaan kehitysmaiden taloudellisen riiston ja "imperialistisen" politiikan tulosta. Sangen kyseenalaisen syyllisyyden voisi vielä jotenkin ymmärtää, jos se koskisi vain muutamia entisiä siirtomaaherroja, mutta kyseisen "valkoisen yhteisvastuun" vaatiminen suomalaisilta on jo puhdasta absurdismia.
Moni tiedostava vasemmistolainen pyrkii tietoisesti unohtamaan Suomen kansallisen historian, jonka mukaan Suomi oli vuosisatojen ajan itse siirtomaa kahdelle eri suurvallalle, jotka pyrkivät hallintokausiensa aikana hävittämään paikallisen kielen, kulttuurin ja kansallisylpeyden. Suomalaiset rinnastettiin alempirotuisiksi mongoleiksi, jotka eivät ikinä kykenisi hallitsemaan itsenäistä valtiota. Rotuteoriat suomalaisten geneettisestä alempiarvoisuudesta pysyivät tiukassa toisen maailmansodan loppuun asti, vaikka suomalaiset olivat kyenneet itsenäisesti luomaan Euroopan nopeimmin kasvavia kansantalouksia ja turvaamaan akselivalloista ainoana oman kansallisen itsenäisyytensä.
Siinä missä Suomi kärsi vakavasta nälänhädästä vielä itsenäisyytensä alkuaikoina, kehittyi siitä sadassa vuodessa Euroopan rikkaimpia valtioita ilman ainuttakaan siirtomaata tai lännen "imperialistista" politiikkaa. Suomalaisten hyvinvointi luotiin kapitalismin, vaatimattomuuden ja ahkeruuden yhteistyöllä, joka synnytti nälkää näkevästä ja takapajuisesta raakapuun nettoviejästä modernin teollisen tiikerin. Maan köyhyydestä johtuen jokaisen ihmisen työpanosta tarvittiin, jonka loogisena seurauksena on demokraattinen ja sivistynyt kansalaisyhteiskunta. Samanlaisen feenikslinnun kaltaisen kehityksen kokivat myös Yhdysvallat ja Etelä-Korea, joista kaikista kehittyi entisiä siirtomaaherroja rikkaampia valtiota. Jokaista esimerkkimaata yhdistää verinen sisällissota, jälleenrakennus ja nykyinen kukoistus.
Täysin erilainen kehityskulku tapahtui Afrikassa ja Lähi-idässä, sillä toisin kuin Suomi tai Korea, omasivat nämä kaikki valtiot valmiiksi rakennetut puitteet logistiikasta eurooppalaiseen koulujärjestelmään ja infrastruktuuriin, joka poisti valtioiden kehityksestä äärimmäisen tärkeän jälleenrakennuksen ajan. Ilman yhteisiä kansallisia ponnistuksia ei synny myöskään yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka antaa hyvät puitteet sotilaalliselle diktatuurille ja alkeelliselle heimoyhteiskunnalle. Eräs harvinainen aikalaisdokumentti kertoo hyvin sen surullisen tarinan, mikä tapahtui monessa afrikkalaisessa valtiossa 60-luvulla. Eurooppalaisten vetäytyminen alueelta aukaisi ainoastaan väylän huumekaupalle, sotilasvallankaappauksille ja salametsästykselle, ei suinkaan "suurelle hyvinvoinnille" uusissa vapaissa valtioissa. Toisin kun nykyisin monet luulevat, Afrikka ei kärsinyt taudeista, nälänhädästä tai sisällissodista ennen kyseisten maiden itsenäistymistä.
Omien luonnonvarojen törkeää haaskausta, sotilasjunttien häpeilemätöntä elostelua ja kansanmurhiin johtanutta rasismia on tässä mielessä täysin turha yrittää vierittää eurooppalaisten syyksi, kaikista vähiten suomalaisten, joilla ei ole osaa eikä arpaa kyseisten ihmisten ongelmiin.
Valkoisen väestön syyllistäminen ei ole sidottu ainoastaan Afrikan historiaan, vaan sitä tapahtuu tällä hetkellä räikeimmin Yhdysvalloissa, missä valkoinen syyllisyys on vasemmistolaisen aivopesun tuotosta. Joissakin tilanteissa valkoisten syyllisyys on juurtunut niin syvälle, ettei edes blogin kuvassa esiintyvät mustien pantterien kannanotot ylitä uutiskynnystä. Yhdysvaltainen journalisti Jared Taylor käsittelee valkoista häpeää usein verkkojulkaisussaan "American Renessaince", joka pyrkii kokoamaan sivuilleen tapauksia, joissa väkivaltaa tai kansanryhmää vastaan kiihottamista sovelletaan valkoista väestöä vastaan. Yhdessä videossaan Taylor käsittelee amerikkalaisissa yliopistoista huokuvaa rasismia valkoisia kohtaan, joka on yllyttänyt mustaa väestöä lukuisia kertoja soveltamaan järjetöntä väkivaltaa täysin viattomia ihmisiä kohtaan. Kyseisten rikoksien uhrien ainoa virhe oli väärän ihonvärin omistaminen.
Valkoisen rodun kollektiivinen häpeä ei ole täysin tuntematon asia Suomessakaan, sillä se on poliittisen vasemmiston yksi päämäärä väärän sukupuolen ja uskonnon syyllistämisen ohessa. Vasemmistoanarkistien takku.net-sivulla on lista, jonka avulla valkoinen ihminen voi taistella rasismia vastaan:
1. Mieti omia etuoikeuksiasi. Oletko valkoihoinen? Onko sinulla suomalaiselta kuulostava nimi? Puhutko suomea murtamatta? Todennäköisesti sinuun ei silloin kohdistu rasismia. Älä siis oleta tietäväsi miltä se tuntuu, onko sitä olemassa ollenkaan tai mitä sille voisi tehdä. Kysy niiltä, joilla on asiasta kokemusta!
2. Älä itke. Valkoinen syyllisyys syntyy kun ihminen tajuaa, että hän on osallinen, ja ehkä jopa hyötyy yhteiskuntajärjestyksestä, joka syrjii. On kuitenkin kohtuutonta kaataa tästä syntyvää ahdistusta sen niskaan, joka joutuu elämään rasismin kanssa joka päivä. Pahoissa fiiliksissä vellomisen sijasta voi toimia!
---
Tästä kaikesta voidaan siis johtaa mädätyksen teesit:
1. Valkoinen ihminen on paha
2. Valkoinen ihminen on aina syyllinen
3. Valkoista rotua ei kuitenkaan ole olemassa, joten siitä ei kannata olla ylpeä
4. Valkoinen voi silti kuulua "sorrettuun luokkaan" olemalla seksuaalivähemmistön edustaja tai nainen.
5. Valkoinen ihminen voi parantua pahuudestaan vain hyväksymällä kaikki sanat ja teot hänen omaa olemassaoloansa vastaan. Valkoinen ei saa valittaa.
Itse olen valkoihoinen, hetero ja mies. En häpeä omia synnynnäisiä ominaisuuksiani pätkääkään, ja mitä enemmän minua niistä syyllistetään, sitä ylpeämpi minä ominaisuuksistani olen. Maailman mittakaavassa minäkin olen vähemmistön edustaja. Vaadin tässä asiassa ihmisten tasa-arvoista kohtelua ja myös valkoisen väestön oikeutta olla ylpeä omista juuristaan. Kenenkään ei tulisi hävetä niitä ominaisuuksia, joita on syntyessään saanut.
Tuukka Kuru
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti